Viljava maa vilisee elämää. Kourallisessa elävää maata on enemmän pieneliöstöä kuin maapallolla ihmisiä: matoja, hyönteisiä, alkueläimiä, bakteereita ja sieniä. Pieneliöstä vahvistaa maan ja kasvien terveyttä muun muassa se muokkaamalla maan rakennetta paremmaksi ja ehkäisemällä maan tiivistymistä ja eroosiota. Lisäksi pieneliöstä helpottaa kasvien ravinteiden ottoa hajottamalla eloperäistä ainesta, kuten kuolleita kasvinosia muiden kasvien käyttöön sopiviksi ravinteiksi ja rapauttamalla mineraalimaasta kivennäisaineita, kuten fosforia, kaliumia ja seleeniä  kasvien käyttöön.

Viljelymaan hoito tarkoittaakin käytännössä maaperän pieneliöstölle suotuisan elinympäristön järjestämistä. Pieneliöstö tarvitsee elääkseen pääosin samoja asioita kuin me ihmisetkin: happea ja ravintoa. Niiden ravintoa on useimmiten kuollut kasviaines ja hapensaantia edistää maan pitäminen kuohkeana, eli sen tiivistymisen estäminen (mm. välttämällä tallomista ja raskaiden koneiden käyttöä märässä maassa). Myös turhaa maan mylläämistä, kuten kyntämistä on hyvä välttää. Lisäksi kasvimyrkyt ja kemiallisten lannoitteiden suolat haittaavat niiden elintoimintoja, joten luonnonmukainen kasvinsuojelu ja lannoitus kannattavat.

Muistetaan siis pitää huolta maan elintärkeän pieneliöstön hyvinvoinnista!

Nykyään sadonkorjuun myötä syntyvä ravinnevaje korvataan usein keinotekoisilla lannoitteilla. Tällöin maahan saadaan kyllä lisää ravinteita, mutta ei eloperäistä ainesta, joka on tärkeä osa elävää viljelymaata. Kestävässä viljelyssä maahan saadaan ravinteita ja eloperäistä ainesta monilla erilaisilla tavoilla: huolehtimalla maaperän pieneliöiden elinoloista sekä toimivasta viljelykierrosta, viljelemällä typensitojakasveja ja lisäämällä maahan jatkuvasti eloperäistä ainetta katteiden ja kompostin muodossa. Seuraavassa on selvitetty, mitä näillä monille vielä tuntemattomilla käsitteillä tarkoitetaan.

Viljelykierto on luonnonmukaisen viljelyn käytännöistä keskeisin. Sillä tarkoitetaan viljely- ja maanparannuskasvien paikan vaihtamista säännöllisesti vuosittain suunnitellussa järjestyksessä. Viljelykierron tärkein tehtävä on pitää viljelymaan ravinnemäärät tasapainossa, sillä eri kasvit käyttävät ravinteita eri määriä ja osa kasveista (mm. pavut ja herneet) jopa lisäävät ravinteita maahan. Viljelykierrolla myös kasvatetaan eloperäisen aineen määrää maassa, ehkäistään kasvitauteja ja vähennetään tuhohyönteisten määrää puutarhassa tarjoamalla niiden luontaisille vihollisille turvapaikkoja sekä hallitaan rikkakasvien määrää. Lue lisää viljelykierron suunnittelusta ja tehtävistä täältä.

Viherlannos on tärkeä osa viljelykiertoa. Sillä tarkoitetaan eri kasvilajeista koostuvaa siemenseosta, joka kylvetään viljelyalueelle viljelykiertosuunnitelman mukaisesti. Viherlannoksen tarkoituksena on sitoa maaperään ravinteita ja muokata sitä ilmavammaksi juuristollaan, sekä lisätä eloperäisen aineksen määrää maassa. Viherlannoksesta ei korjata satoa, vaan sen kasvit muokataan maahan, eli sekoitetaan viljelymaahan kasvukauden päätteeksi tai seuraavan kasvukauden alussa. Viherlannos koostuu erilaisista maanparannuskasveista. Siinä on mukana ilman typpeä juuristobakteeriensa avulla maahan sitoa kasveja (mm. tattari ja persianapila), sekä usein myös pölyttäjiä houkuttelevia kasveja (mm. hunajakukka) ja maata voimakkaalla juuristollaan muokkaavia kasveja (mm. auringonkukka).

Biologisen typensidonnan avulla typpi muutetaan kasveille ravinteeksi sopivaan muotoon. Ilmassa on paljon typpeä, jota kasvit tarvitsevat kasvaakseen. Ilman typpi on kuitenkin muodossa, jossa kasvit eivät voi sitä hyödyntää. Tiettyjen kasvien (mm. apilat, virnat, herneet, pavut ja lupiinit) juuristossa elää symbioosissa typpeä hengittäviä bakteereja, joita kutsutaan typensitojabakteereiksi. Kasvit antavat bakteereille muodostamiaan sokereita ravinnoksi ja bakteerit vuorostaan antavat kasvien käyttöön ilmasta sitomaansa typpeä. Siksi kestävästi hoidetussa puutarhassa kasvatetaan aina typensitojakasveja, niin viherlannoksen osana kuin papujen ja herneiden muodossakin. Loppukesästä näiden kasvien juuristossa on jo silminkin nähtävissä pieniä palleroita – typpinystyröitä, joissa bakteerit asuvat.

Kompostin kautta kierrätetyt kasviperäiset jätteet ja eläinten lanta ovat hyvä lisälannoite. Etenkin tietyt kasvit, kuten kurpitsat, kurkut ja tomaatit tarvitsevat kasvaakseen niin paljon ravinteita, että viherlannoksen maahan sitoma typpi ei riitä niiden kasvuun. Kompostoinnin avulla eloperäiset jätteet eivät joudu hukkaan, vaan ruoan ja muiden kasvinosien arvokkaat ravinteet saadaan uudestaan kasvien käyttöön. Kompostissa pieneliöstö, kuten erilaiset madot, bakteerit ja sienet hajottavat eloperäisen jätteen takaisin ruokamullaksi. Komposteja on monenlaisia: avoimia aumakomposteja, kehikon sisään kasattavia komposteja ja muovipöntön sisään kasattavia lämpökomposteja, jotka toimivat talvellakin. Olennaista on, että kompostiin luodaan pieneliöille mahdollisimman hyvät toimintaolosuhteet, eli riittävästi happea, kosteutta, sopivasti ravinteita sekä lämpöä.

Luonnossa maa ei ole koskaan paljaana ja siksi puutarhassakin maata tulisi pyrkiä suojaamaan tuulelta ja vesisateelta. Tämä onnistuu käyttämällä katteita. Katteet ovat esimerkiksi viljelykasvien juurelle tai kasvimaan käytäville levitettävää leikkuunurmea, kasvimaan ympäriltä niitettyä heinää, kitkettyjä rikkaruohoja tai olkea. Samalla katekerros ehkäisee veden haihtumista maasta, tukahduttaa oheiskasvustoa (eli rikkaruohoja), lisää eloperäisen aineksen määrää maassa ja tarjoaa maaperäeliöstölle ravintoa. Vihreänä maahan levitettävä kate toimii myös lannoitteena, kun katekasveihin sitoutuneet ravinteet siirtyvät niiden hajotessa viljelykasvien käyttöön. Suojatakseen kuivuudelta ja hillitäkseen rikkaruohoja katekerroksen on oltava tuoreena vähintään 15 cm paksu. Katetta lisätään säännöllisesti, kun se kuivumisen ja hajoamisen myötä vähenee. Kasvimaan käytäville ja reuna-alueille voidaan kylvää suojaksi matala ja monivuotinen viherlannoituskasvusto, kuten valkoapilamatto.

Hyvin vähäravinteisessa viljelymaassa voidaan lisäksi käyttää kaupoissa myynnissä olevia luonnonmukaisia ja eloperäisiä lisälannoitteita.

Puutarhanhoidossa ja ruoantuotannossa on väistämätöntä, että silloin tällöin vastaan tulee ongelmia: kirvat hyökkäävät, kaalikoin toukat nakertavat lehtiin reikiä, sienitauti valtaa kurkkupenkin tai sinnikäs ohdake koko kasvimaan. Äkkiseltään voisi luulla, että erilaiset tuholaismyrkyt voisivat olla näissä tilanteissa hyvä apu, sillä niiden avulla pääsee eroon tuhohyönteisistä, kasvitaudeista ja rikkakasveista helposti ja nopeasti. Aineiden ongelmana on kuitenkin se, että ne eivät ole kovin valikoivia. Jos kasvustoihin ruiskutetaan myrkkyä esimerkiksi kaalikoin toukkien tappamiseksi, kärsivät samalla myös pölytystä hoitavat kimalaiset, kirvoja torjuvat leppäpirkot ja maata muokkaavat kastelierot.

Kestävyyden nimissä ongelmiin reagoimisen sijaan olisi hyvä pyrkiä ennaltaehkäisemään niitä. Parhaiten tämä onnistuu pitämällä huolta puutarhan monimuotoisuudesta viljelmällä ja sen ympärillä. Luomalla puutarhasta tasapainoinen kokonaisuus pyritään suosimaan kasvinsyöjähyönteisten ja -eläinten vihollisille suotuisia olosuhteita ja siten vähentämään ongelmallisten eliöiden esiintymistä. Akuuteissa tilanteissa voi joskus joutua turvautumaan kotitekoisiin kasvinsuojeluaineisiin esimerkiksi Marttojen ohjeiden avulla. https://www.martat.fi/marttakoulu/puutarha/kasvitaudit-ja-tuhoelaimet/kasvinsuojelua-kotikonstein/

Myös niin kutsuttuihin rikkaruohoihin kannattaa suhtautua maltilla ja armollisesti. Ekologisesti kestävä puutarha ei yleensä ole sellainen, jossa ei ole näkyvillä yhtään luonnonkasvia. Kun tilanne on hallinnassa, eivät luonnonkasvit ole puutarhassa rikkoja, vaan viljelykasvien tärkeitä oheiskasveja. Jos oheiskasvien määrä meinaa ryöstäytyä puutarhassa käsistä, on niitä syytä kitkeä pois, mutta itsetarkoituksellinen “siisteys” ei ole tarkoituksenmukaista. Tästä edespäin voimme siis huoletta olla kesän puutarhatöissä armollisia sekä itseämme, että luonnonkasveja kohtaan! Tarkempaa kitkemistä vaaditaan silloin, kun puutarhassa on paha etena- tai kotilo-ongelma, tai jos puutarhassa elää runsaasti hyvinvoivia ohdakkeita, juolavehniä tai muita hyvin sinnikkäitä, monivuotisia luonnonkasveja.

Eniten ravinteita, kuten typpeä ja fosforia huuhtoutuu vesistöihin syksyllä ja keväällä sade- ja sulamisvesien mukana. Ravinteiden valumista voidaan kuitenkin estää monella tavalla. Paljon eloperäistä ainesta sisältävä maa pidättää ravinteita hyvin, joten maan kunnosta huolehtiminen on tähän yksi hyvä keino. Lisäksi tärkeää on kasvien hyvinvoinnista huolehtiminen ja liiallisen lannnoittamisen välttäminen. Jos sato epäonnistuu esimerkiksi kuivuuden, sateiden, tuholaisten tai rikkakasvien takia, voi suuri määrä ravinteita päästä huuhtoutumaan pois pellolta, koska kasvit eivät olekaan sitomassa niitä maahan toivotulla tavalla. Kolmas tapa ravinnekuormituksen välttämiseen on pelto- ja puutarhamaan suojaaminen joko ympärivuotisilla katteilla tai -kasvipeitteisyydellä. Syksyllä maahan voidaan kylvää vaikkapa ruista, joka nappaa ravinteet kiinni juurillaan. Näitä syksyllä kylvettäviä kasveja kutsutaankin pyydyskasveiksi.

Kaikki tietävät, että viljelykasveja täytyy kastella. Harva kuitenkaan tulee ajatelleeksi, että useimpia suomalaisia viljelykasveja ei itseasiassa kastella. Viljat, peruna ja juurekset kasvavat pelloillamme vesisateen voimin. Sopiva kosteus pitää kasvit terveinä, hyvinvoivina ja mahdollistaa hyvän kasvun. Jos ei sada, voi puutarhuri joskus auttaa tilannetta kastelemalla. Turha kastelu on kuitenkin luonnonvarojen hukkaa ja siitä on usein kasveille jopa haittaa. Seuraavilla toimenpiteillä kasteluveden käyttö saadaan puutarhassa pidettyä minimissään:

• opetellaan tunnistamaan milloin kastelu on tarpeellista ja milloin ei
• käytetään katteita runsaasti ja lisätään niitä säännöllisesti
• kastellaan harvoin ja paljon mieluummin kuin vähän ja usein
• kastelu aamulla tai illalla – ei kuumimpaan aikaan päivästä, jotta kasteluvesi ei samantien haihdu ilmaan
• kastellaan kasvin juurelle, ei lehdille
• isommissa puutarhoissa käytetään tarvittaessa tippaletku-kastelujärjestelmää, jolloin mahdollisimman suuri osa vedestä päätyy suoraan kasvien käyttöön